Intohimosta leipätyöksi

Olen aikonut monen monituista kertaa kirjoittaa blogini ensimmäisen kirjoituksen, mutta nyt sen aika vasta sitten tuli. Istun junassa, matkalla Pieksämäelle, josta matka jatkuu kohti Joen kaupunkia, rakkaan kummitätini 60-vuotisjuhlia. On perjantai ja tämän viikon lajitreenit on tältä viikolta tehty. Tunnen sen. Hartiat sekä oikean puolen alaselkä ja pakara muistuttavat olemassa olostaan. Neljä päivää ja kymmenen tuntia staattista pitoa saavat minut kaipaamaan makuuvaunua tai ehkäpä pikemminkin liikkumavaunua (siinä muuten VR:lle ilmainen businessidea, saa varastaa). ;) 

Toisaalta minulla on nyt hyvä aika tälle raapustukselle, aloittaa jotakin uutta sekä samalla lopettaa tuppuroiminen sanan kanssa, joka on konditionaali. Olisi pitänyt aloittaa blogin nimittäin jo vuosi sitten. Silloin, kun aloitin tämän matkankin – liiton sloganiin mukaisesti - pienestä ampumaurheilijasta isoksi ihmiseksi. Matkalle on vain mahtunut  muutama muuttuja ennen tätä.

Ajattelin kuitenkin, että parempi myöhään kuin ei milloinkaan, sillä tämän kuluneen vuoden aikana olisi ollut käyttöä monessa mutkassa tällaiselle blogille. Siis blogille, jonka jo joku muu urheilija olisi kirjoittanut ennen minua aiheesta intohimosta leipätyöksi.

Tulen siis kirjoittamaan minuna, itsenäni, Hannana. Tuon blogissa julki vain oman mielipiteeni, enkä edusta tässä yhteydessä mitään tiettyä tahoa. Tarkoitukseni ei ole toimia minkään tahon puolesta tai vastaan puhujana (paitsi omasta vapaasta tahdostani) ja kaikki, jotka jo minut tuntevat, tietävät, että juuri näin tulen toimimaan. Olen ihmisenä melko suorasanainen ja toivon, että näistä raapaisuista tulee aidosti näköisiäni. Juttelen siis lapsena, urheilijana, naisena, suomalaisena, tradenomina, markkinoinnin ja viestinnän osaajana, työttömänä, ampujana, tyttärenä, siskona, ystävänä - yhtä kaikki - ihmisenä.

Aah, ihanaa, naapuripenkin rouva poistui ravintolavaunuun ja pysähdymme Toijalassa. Seisominen ja pieni verryttely tuntuvat hyvältä, tuki- ja liikuntaelimistö ry kiittää.

Olen kaivannut blogia, alustaa keskustelulle, joka koskisi urheilijuutta sen kaikessa väreissä. Ei vain kiiltokuvaa ja pintaa, vaan aitoa puhetta, tunteita, ajatuksia asiasta sekä sen vierestä. Uskon, että kaikki urheilijat lajista, seurasta, liitosta, syntymäpaikasta jne riippumatta tulevat pohtineeksi samat kysymykset. Vastaukset toki jokaisella ovat erilaiset, olemmehan jokainen ainutlaatuisia menninkäisiä - yksilöitä.

Edelleen jaksan uskoa siihen, että kaikkien matkaa helpottaisi, jos ihan kaikkea ei tarvitsisi käydä kantapään kautta läpi tai voisi edes kokea olonsa huojentuvan, kun ymmärtää, että on olemassa toinenkin toveri, joka a) tulee kokemaan saman vaiheen, b) käy nyt läpi samaiset tunteet ja ajatukset kuin itse tai c) on jo onnistuneesti lukinnut vastauksen ja noussut seuraavalle levelille. Täten toivonkin, että blogi tavoittaisi muidenkin lajien ihmisiä, sillä avoimelle keskustelulle tuntuu olevan tilausta. Joka paikassahan toitotetaan yli lajirajojen tapahtuvasta yhteistyöstä, resursseja leikataan järjestöistä ja marginaalit huipulla entisestään tihenevät.

On tosiaan kulunut pikkuisen rapia vuosi siitä, kun tein ison muutoksen elämässäni tai elämä oikeastaan teki sen puolestani. Olin toiminut LiikUlla markkinoinnin ja myynnin parissa 1,5 vuotta määräaikaisessa työsuhteessa ja muistan kuin eilisen päivän sen tunteen vatsan pohjassa, kun pestini LiikUlla oli päättymässä. Oli toukokuun alku ja kalenterissani luki, että muista ilmoittautua työttömäksi. Hah, voisiko sellaisen unohtaa? Lähdin sinä maanantaina hieman aikaisemmin ylityötunteihin vedoten, mutta tunsin silti pienen vihlaisun omassatunnossani (äidinmaidossa olen saanut litroittain yrittäjähenkeä ja se tarkoittaa, että töistä ei lintsata) ja marssin TE-keskukseen. Kun astuin toimiston ovesta ulos sydän hakkasi miljoonaa ja jalat tutisivat – en ollut koskaan ennen ollut oikeasti työtön. Hetken päästä minä sitten istuin TE-keskuksessa, minä ja muut maahanmuuttajat – mietin, että jaahans, tässä sitä nyt ollaan. Tuolla hetkellä minulla ei ollut mitään tietoa siitä, miten pärjäisin taloudellisesti, mutta samalla mietin, että nyt urheilu kokopäiväisesti olisi mahdollista. Vuonna 2012 olin kokenut niin isoja tyrskyjä siviilielämässäni ja selvinnyt niistä hengissä, että totesin, että kyllä elämä kantaa, vaikka nipistyksiä vatsan pohjassa oli enemmän kuin osasin laskea.

Hauska sattuma. Saavuimme juuri Tampesteriin ja junan konnari kuulutti seuraavasti: niin kuin kaikki hyvä loppuu aikanaan – niin myös minun matkani Tampereelle – jätän teidät pystyvien kollegoideni käsiin loppureissuksi ja toivotan oikein hyvää matkaa kaikille.

Tämän takia juuri aloitin blogin. Olisi ollut kiva, kun vuosi sitten toukokuussa joku hassu setä olisi ollut sanomassa, että matka on joka tapauksessa hyvä. Nauti siitä!

Tampereelle on hyvä päättää blogin ensimmäinen kirjoitus, jatkamma tästä toisilta raiteilta! 

Au revoir, Hopo