Toisaalta minulla on nyt hyvä aika tälle raapustukselle,
aloittaa jotakin uutta sekä samalla lopettaa tuppuroiminen sanan kanssa, joka
on konditionaali. Olisi pitänyt aloittaa blogin nimittäin jo vuosi
sitten. Silloin, kun aloitin tämän matkankin – liiton sloganiin mukaisesti -
pienestä ampumaurheilijasta isoksi ihmiseksi. Matkalle on vain mahtunut muutama muuttuja ennen tätä.
Ajattelin kuitenkin, että parempi myöhään kuin ei milloinkaan,
sillä tämän kuluneen vuoden aikana olisi ollut käyttöä monessa mutkassa
tällaiselle blogille. Siis blogille, jonka jo joku muu urheilija olisi
kirjoittanut ennen minua aiheesta intohimosta leipätyöksi.
Tulen siis kirjoittamaan minuna, itsenäni, Hannana. Tuon
blogissa julki vain oman mielipiteeni, enkä edusta tässä yhteydessä mitään
tiettyä tahoa. Tarkoitukseni ei ole toimia minkään tahon puolesta tai vastaan
puhujana (paitsi omasta vapaasta tahdostani) ja kaikki, jotka jo minut
tuntevat, tietävät, että juuri näin tulen toimimaan. Olen ihmisenä melko
suorasanainen ja toivon, että näistä raapaisuista tulee aidosti näköisiäni.
Juttelen siis lapsena, urheilijana, naisena, suomalaisena, tradenomina,
markkinoinnin ja viestinnän osaajana, työttömänä, ampujana, tyttärenä, siskona,
ystävänä - yhtä kaikki - ihmisenä.
Aah, ihanaa, naapuripenkin rouva poistui ravintolavaunuun ja
pysähdymme Toijalassa. Seisominen ja pieni verryttely tuntuvat hyvältä, tuki-
ja liikuntaelimistö ry kiittää.
Olen kaivannut blogia, alustaa keskustelulle, joka koskisi
urheilijuutta sen kaikessa väreissä. Ei vain kiiltokuvaa ja pintaa, vaan aitoa
puhetta, tunteita, ajatuksia asiasta sekä sen vierestä. Uskon, että kaikki
urheilijat lajista, seurasta, liitosta, syntymäpaikasta jne riippumatta tulevat
pohtineeksi samat kysymykset. Vastaukset toki jokaisella ovat erilaiset,
olemmehan jokainen ainutlaatuisia menninkäisiä - yksilöitä.
Edelleen jaksan uskoa siihen, että kaikkien matkaa
helpottaisi, jos ihan kaikkea ei tarvitsisi käydä kantapään kautta läpi tai
voisi edes kokea olonsa huojentuvan, kun ymmärtää, että on olemassa toinenkin
toveri, joka a) tulee kokemaan saman vaiheen, b) käy nyt läpi samaiset tunteet
ja ajatukset kuin itse tai c) on jo onnistuneesti lukinnut vastauksen ja
noussut seuraavalle levelille. Täten toivonkin, että blogi tavoittaisi
muidenkin lajien ihmisiä, sillä avoimelle keskustelulle tuntuu olevan tilausta.
Joka paikassahan toitotetaan yli lajirajojen tapahtuvasta yhteistyöstä,
resursseja leikataan järjestöistä ja marginaalit huipulla entisestään
tihenevät.
On tosiaan kulunut pikkuisen rapia vuosi siitä, kun tein
ison muutoksen elämässäni tai elämä oikeastaan teki sen puolestani. Olin
toiminut LiikUlla markkinoinnin ja myynnin parissa 1,5 vuotta määräaikaisessa
työsuhteessa ja muistan kuin eilisen päivän sen tunteen vatsan pohjassa, kun
pestini LiikUlla oli päättymässä. Oli toukokuun alku ja kalenterissani luki, että
muista ilmoittautua työttömäksi. Hah, voisiko sellaisen unohtaa? Lähdin sinä
maanantaina hieman aikaisemmin ylityötunteihin vedoten, mutta tunsin silti
pienen vihlaisun omassatunnossani (äidinmaidossa olen saanut litroittain
yrittäjähenkeä ja se tarkoittaa, että töistä ei lintsata) ja marssin
TE-keskukseen. Kun astuin toimiston ovesta ulos sydän hakkasi miljoonaa ja
jalat tutisivat – en ollut koskaan ennen ollut oikeasti työtön. Hetken päästä
minä sitten istuin TE-keskuksessa, minä ja muut maahanmuuttajat – mietin, että
jaahans, tässä sitä nyt ollaan. Tuolla hetkellä minulla ei ollut mitään tietoa
siitä, miten pärjäisin taloudellisesti, mutta samalla mietin, että nyt urheilu
kokopäiväisesti olisi mahdollista. Vuonna 2012 olin kokenut niin isoja tyrskyjä
siviilielämässäni ja selvinnyt niistä hengissä, että totesin, että kyllä elämä
kantaa, vaikka nipistyksiä vatsan pohjassa oli enemmän kuin osasin laskea.
Hauska sattuma. Saavuimme juuri Tampesteriin ja junan
konnari kuulutti seuraavasti: niin kuin kaikki hyvä loppuu aikanaan – niin myös
minun matkani Tampereelle – jätän teidät pystyvien kollegoideni käsiin
loppureissuksi ja toivotan oikein hyvää matkaa kaikille.
Tämän takia juuri aloitin blogin. Olisi ollut kiva, kun
vuosi sitten toukokuussa joku hassu setä olisi ollut sanomassa, että matka on
joka tapauksessa hyvä. Nauti siitä!
Tampereelle on hyvä päättää blogin ensimmäinen kirjoitus,
jatkamma tästä toisilta raiteilta!
Au revoir, Hopo