sunnuntai 14. elokuuta 2016

Tyynenmerenkadun ja Rionkadun risteyksessä



Muistan, kuinka kolmisen vuotta sitten kerroin entiselle esimiehelleni, että aion mennä Rioon joka tapauksessa. Ajattelin, että minulla on kisalippu koneeseen ampumaurheilijana. Olin visusti päättänyt meneväni sinne. Aina asiat eivät mene niin kuin suunnittelee, joten ironisesti löydän itseni asumasta Jätkäsaaresta olympialaisten aikaan Tyynenmerenkadun ja Rionkadun kulmasta. Siinäpä aihe kirjoittaa projektin jälkeisistä ajatuksista sekä lauseita luopumisesta. 

On ensimmäiset viikot Helsingissä ja tuntuu hyvältä saada rytmi muutaman sekavan kuukauden jälkeen Rio-projektin päätyttyä. Takki ja tyttö ovat olleet tyhjiä. Ego on tehnyt kuolemaa. Mieli on huutanut, kuinka minun pitää jatkaa ja itku on ollut herkässä. Tyynenmerenkatua on edustanut seuraavat ajatukset. Normaali päivärytmi ja uusi kaupunki on tuonut toivottua piristystä. Lisäksi ensimmäisenä palkkapäivänä huomasin miettiväni, että niinpä, jotkut saavat tosiaan palkkansa siitäkin, mitä tekevät päivänsä aikana. Aikamoinen oivallus kolmen ammattilaisvuoden jälkeen. Ja joinakin päivinä olen ihmetellyt, että voiko elämää tosiaan elää näinkin helposti, käydä töissä ja vaikka vain tavata kavereita. Tiedän, erikoisia – suorittajan – ajatuksen juoksuja. 

Tapaan ystäväni kahvilla. Olen tutustunut häneen kymmenisen vuotta sitten ja muistan, miten ihailin hänen intohimoaan työhön, jota hän teki. Hän oli perfektionisti ja on sitä edelleen. Nyt kuitenkin aika on tehnyt tehtävänsä ja tasapaino on alkanut horjua. Hän kertoo, kuinka ei saa nukuttua ja henkeä ahdistaa töissä. Hänellä on liian kiire, jotta hän ehtisi käymään vessassa. Mieleeni palautuu hetkiä menneeltä kaudelta, sillä välimatka Rion koneeseen tuntuu liian pitkältä, en ollut kehittynyt niin nopeasti kuin olisi ollut tarve, jotta unelmani toteutuisi kisalipun muodossa. Lohduttaakseni häntä kerron viime talvisista rytmihäiriöistäni ja siitä, kuinka opin laukaisemaan ahdistuksen hengittämisen kautta. Sitten suustani tulee lause: se ahdistus loppui, kun lopetin sen koko p####n. Molemmat katsomme hiljaa toisiimme. Mietimme tahoillamme, mitä sanoin. Juttu jatkuu ja vartin päästä kysyn häneltä, että sanoinko lopettaneeni ampumisen. Hän oli pohtinut samaa, mutta ei ollut uskaltanut kysyä, sillä sitä ennen olin vain kertonut miettiväni suuntaani. Olemme molemmat aidosti hämillämme. Ymmärrän, että olen tullut uuden äärelle.

Huomaan, että uusille ihmisille minun on kohtuullisen helppo todeta, kuinka Rio-projektini tuli päätökseen ja nyt olen töissä Ampumaurheiluliitossa, mutta tuttujen ihmisten kanssa päätöksen kertominen ei olekaan niin helppoa. Kierrän ja kaarran, en saa sanotuksi sanoja. Päätös tuntuu edelleen liian suurelta ottaakseni siitä vastuun. Päättääkseni jotain, minkä eteen olen tehnyt 2/3 elämästäni työtä, tavalla jos toisella ja toisaalta myöntääkseni, etten päässyt maaliin asti. En tavalla, joka vain urheilussa on hyväksyttävää. Päästen tavoitteeseen. 

Tapaan ystäväni ja hänen kavereitaan illallisen merkeissä ja kerrottuani, että olen lopettanut urheilun, eräs heistä kysyy, että miksi. Vastaan, etten oikein enää nauttinut siitä. Hän toteaa, että no se kuulostaa melko pätevältä syyltä. Illallisen jälkeen jään pohtimaan, onko se kuitenkaan riittävä syy.
Käyn hieronnassa Helsingissä ja vieras hieroja kysyy, että harrastanko urheilua. Vastaan, että olen entinen ammattiurheilija - noin viisi kiloa sitten. Hän toteaa, että, aa, ymmärrän. Hän ei jatka keskustelua ja minä olen siitä kiitollinen. 

Alkaa olympialaiset, en pysty aluksi katsomaan niitä telkkarista ja eräänä aamuna bussissa istuessani matkalla töihin kuuntelen biisilistaa, jota minun oli tapana kuunnella kisa-aamuisin. Sen nimi on Kipinän hetki. Muistan tunteen, jossa sekoittuvat sekä adrenaliini ja olo, joka muistuttaa lentämistä ja toisaalta silkkaa kauhua ja ahdistusta. Tajuan, miten ikävä minulla on jännityksen tuomaa kihelmöintiä ja kyyneleet kirpoavat silmiini. Laitan aurinkolasit päähän, annan kyynelten virrata ja myönnän itselleni, miten paljon minua harmittaa, etten päässyt Rioon. Lähetän viestin valmentajalleni ja kysyn kultaako aika muistoja? Palautan mieleeni ne kerrat, kun ennen kisaa haluat poistua, sillä tunnetila on niin karmiva tai kun hyvin menneen kisan jälkeen ensimmäinen lauseeni valmentajalle on seuraava: hyi v####, mikä olo, en halua tuonne enää koskaan. Se helpottaa hieman.

Saan kutsun Urheiluakatemian kautta tilaisuuteen, joka on tarkoitettu urheilunsa päättäneelle urheilijalle, valmentajille jne. Ilmoittautuessani pitää kertoa, missä ”roolissa” tulet osallistumaan. Valitsen kohdan entinen urheilija ja se on vaikeaa. Huomaan ajattelevani, että, no, se on alku ja painan nappulaa. Ja toisaalta totean, että luopumista on jo harjoiteltu niin isän, varamummon kuin valmentajankin kuoleman kanssa, että enköhän selviä tästäkin. 

Täten toivotan uuden alun, syksyn ja sen tarjoamat kujeet tervetulleiksi. Ja kyllä, elämä saa olla helppoakin! 

With peace and love,
Hanna

keskiviikko 4. toukokuuta 2016

Valloittamassa maailmaa sooloillen


Tämän kortin olen saanut neljältä lapsuudenystävältäni, kun lähdin Kuortaneelle aikoinani urheilulukioon. He olivat rakkaimmat ystäväni ja laitoin kortin kehyksiin toivoen, että saisin pitää heidät ystävinäni aina. Nyt yhteistä maailman valloitusta on takana jo parikymmentä vuotta, välillä enemmän yhdessä kuin toisinaan, mutta koko ajan tietäen, että he ovat mukana - aina. Sydämessä.
Katsoin eilen elokuvaa nimeltään Sooloilua. Se kertoi yhden tarinan rakkaudesta. Tarinan kapellimestarista, joka suhailee ympäri maailmaa johtamassa erinäisiä orkesteriprojekteja. Siinä sivussa hän eroaa, rakastuu uuteen, saattaa naisen raskaaksi, pettää, eroaa ja päätyy etsimään itseään maailmalta, mutta palaa lopulta juurilleen. Kotiin. Perheensä luo.


Uskon, että elokuvan päähenkilöön pystyy samaistumaan monet urheilijat, yrittäjät, johtajat ja valmentajat. Monet ihmiset, joilla on tavoite, unelma tai hullu idea. Tavoitteellinen tekeminen ja vauhti ja suorittaminen imevät niin mukaansa, että oikeastaan kaikki muu sijoittuu hopealle. Tiedätkö sinä sen tunteen, kun lähettelet kortteja maailmalta ja rinnassa kiristää, koska et ole nähnyt kuukausiin rakasta kummitytärtäsi, vaikka viimeksi lupasit, että pian nähdään. Tai kun lapsesi on jo nukkumassa tullessasi kotiin, vaikka lupasit lukea iltasadun – oli pakko vielä jäädä palaveriin. Tai kun saavut reissusta ja ystäväsi kysyessä mistä tulet, on tarkistettava passista viimeinen leima. Lopulta, et ole ihan varma, oletko saapumassa vai lähdössä, menossa vai tulossa. Olet jossakin siinä välissä. 

Moni urheilija matkustaa noin puolet vuodesta, viettää siis sievoisen summan aikaansa leireillä ja kisareissuilla. Urheilijana minulla oli aikoja, jolloin vain käväisin kotona lähinnä pesemässä pyykit ja avaamassa laskut. Joinakin kuukausina kotona vietettyjen öiden määrä mahtui yhden käden sormiin. Pahimmillaan auton perässä tai eteisen lattialla saattoi olla kolmen eri reissun vermeet. Tässä kohtaa tajuan, kuinka onnekas olen siinä, että ystävät ja perheeni ovat kestäneet oman vouhkaamiseni. Suurin osa vastaa edelleen puhelimeen ja on jaksanut sovitella kalentereita yhteen vuosien ajan, jotta ehtisimme tavata – siinä jossakin välissä.

Minulle yksi vaikeimmista asioista, joita urheilun kautta olen joutunut opettelemaan, on itsekkyys. Pohdin moneen otteeseen, missä menee hyvän ja huonon itsekkyyden raja. Milloin voin vielä hyvällä omalla tunnolla tehdä päätöksen ja nukkua yöni hyvin? Tai milloin olen harmaalla alueella, mutta pystyn vielä tyynnyttämään huonon oman tuntoni vetoamalla lauseeseen: I gotta go - go, go. Lause on peräisin vessapaperimainoksesta. Samalla tavalla minä perustelin menemisiäni. I gotta go! Eihän vessahätäkään kysele.

Lopulta on kaksi vaihtoehtoa. Joko ympäristö mukautuu tapaan toimia tai sitten ei. Käytännössä siis ihmiset ”kapellimestareiden” ympärillä antavat hiljaisen siunauksensa asialle ja hyväksyvät heidän tapansa sooloilla. Ne ihmiset ymmärtävät sen valtavan poltteen, joka ajaa matkaan.
Sitten on myös niitä ihmisiä, jotka eivät ymmärrä. Mutta toisaalta miksi pitäisi? Ja juurikin se tekee monista elämäntavoista yksinäisiä. Jotkut elämäntavat saavat kapellimestarin erakoitumaan. Todellisuus omassa kuplassa saattaa olla valovuoden päässä läheisen elämästä ja samaa kieltä on vaikea löytää. Puhutte suomea, mutta se kuulostaa lähinnä heprealta. Ei vain kuule tai ymmärrä sanoja. Ymmärsitkö, mistä puhuin? 

Ymmärrän hyvin sooloiluun päätyneitä maailmanvalloittajia, sillä elämäntapa pahimmassa tapauksessa eristää kapellimestarin orkesteristaan kotona. Elämäntapa saattaa pitää etäällä arjen ainutlaatuisista hetkistä, jolloin haluaisi olla läsnä - mukana kokemassa ja jakamassa - esimerkiksi lapsen ensiaskeleita, ystävän järjestämää kokkaushetkeä tai kumppanin surua. Tie vain vie. Itsellenikin on ollut helpompi olla urheilijana yksin tai siis niin pirun muodikkaasti sanottuna sinkku. Ei tarvitse odotuttaa ketään. Luvata asioita, joita kuitenkaan ei pystyisi pitämään. Eikä tarvitse tuntea syyllisyyttä hetkistä, kun joutuu kertomaan tärkeälle ihmiselle, että hän on tärkeämpi kuin mikään muu maailmassa, mutta teot puhuvat jotakin aivan muuta kieltä. 

Maailmanvalloituksessa on puolensa, niin myös sooloilussa. Voiko näistä aineksista rakentaa jonkun tasapainoisen kokonaisuuden? Miten se käytännössä tapahtuu? Any ideas?

Sunnuntaina on muuten Äitienpäivä! Äidit ovat ihania! Mitäkö ajattelin antaa lahjaksi? Päätin olla läsnä. Ilman vouhotusta.

Rutistuksin,
Hanna

maanantai 25. huhtikuuta 2016

Asfaltti polttaa




Tässä kyltti, joka on omistettu kaikille urheilijoille, jotka päättävät toimia oman urheilu-uransa managereina. Onni oli se, etten tästä positiivisesta lähtölaukauksesta johtuen ymmärtänyt, miten ihon alle se voi myös mennä. Totta puhuen en ehkä olisi edes uskaltanut yrittää.

Haluatteko kuulla ensimmäisestä kumppanuusneuvottelustani? Se oli, hmm, miten sen sanoisin? Uraauurtava! Ja se oli muuten suoraan kuin markkinointiguru Jari Parantaisen luennolta, jossa kannustettiin ensin myymään ja sitten vasta kehittämään.
 
On kevät 2013. Päätös ammattilaisuudesta on alkanut kääntyä teoiksi, rustattuani itseni tutisevin jaloin TE-keskuksessa työttömäksi työnhakijaksi. 

Tapani mukaan olen myöhässä vaihdattamassa renkaita. Tajuan, että sakkoraja ollaan jo ylitetty ja ensi viikolla pitäisi lähteä rullaamaan kohti maajoukkueleiriä. On perjantai.

Soitan Rengasklinikalle ja ääni puhelimessa sanoo, että jos tulet äkkiä, vaihdan vielä sun renkaat. Ihmettelen muutoinkin suomalaisesta asiakaspalvelusta poikkeavaa toimintaa – hyvällä tavalla. Sanon, että tulen sukkana. Ääni puhelimessa naurahtaa.

Saavuttuani Lagunani kera RengasCenterille mies sanoo, että onpa ihana nähdä sinut. Ihmettelen lisää. En ole koskaan tavannut kyseistä herraa. Vastaan kuitenkin, että tunne on molemminpuolinen ja todellakin tarkoitan sitä. Yhtä kaikki. Operaatio alkaa. Pöräytän auton helpottuneena sisään, mutta huomaan, ettei mitään tapahdu. Renkaanvaihtaja kiertelee autoa ja katselee tuomiani renkaita. Hän toteaa, ettei niitä voisi enää laittaa alle. Nekin ovat sakotettavassa kunnossa. Tunnen vihlaisun oikean kylkiluuni alapuolella. Huomaan toteavani, että minun päästävä ensi viikolla leirille ja lisään hiljaisemmalla äänellä, ettei rahaa ole nyt uusia renkaita. Huomaan hänen kysyvän katseensa. Hän ehdottaa, että jos kävisit ensi viikon reissun riskillä, josko rahaa olisi sitten enemmän. Totean, että rahaa ei vielä silloinkaan ole enempää.

Sitten en oikeastaan tiedä mitä tapahtuu, mutta alan vain puhua. Työni LiikUlla on loppulauluja vaille valmis ja sen jälkeen olen työtön. Haluan olla ammattiurheilija Suomessa ja että maailmalla pärjääminen vaatisi kokopäiväisen panostuksen urheiluun. Miehen silmiin nousevat kyyneleet. Häkellyn. Aikuinen, iso, raavas mies, maailman miehekkäimmässä ammatissa, liikuttuu. Onnekseni hän alkaa puhua. Hän on rakastanut pikkupoikana jääkiekkoa ja seuraavaksi kuulen kaikki ne totuudet, jotka normaalisti kerrotaan baaritiskillä muutaman tuopin jälkeen. Kuinka hän olisi Selänteen, Kurrin ja Koivun pelikaveri, jos olisi ollut mahdollisuus. Kiitän luojaa hiljaa mielessäni päätöksestäni, sillä minä en joutuisi käyttämään tuota selitystä. Minä ainakin yrittäisin tehdä siitä mahdollista. Ai mitenkö? No tuolla hetkellä se oli vielä hiukan epäselvää, mutta asioilla on tapana järjestyä. Ainakin niiden miljoonan tavoitteita koskeneen kirjan mukaan, jotka olin kevään aikana kahlannut läpi.

Yhtä kaikki – kun miehen tarina loppuu – hän halaa minua ja lupaa esitellä asiani raapustamani esitteen kera johtajalla ja vaikka johtaja ei suostuisi yhteistyöhön, hän sponsoroisi minua henkilökohtaisesti. Halaamme ennen kuin lähden. Katson auton ikkunasta, kuinka hän sulkee hallin ovia, silmissään surua. Radiosta kuuluu Cheekin biisin sanat: onnen kyyneleet, takin kaulukseen, kuin tähti taivaalleen, putoaa. Yhdyn laulun sanoihin sekä kyynelvirtaan. Samassa hetkessä muistan silloisen FC TPS:n toimitusjohtaja Petri Jakosen mouhoamisen Tepsillä työskennellessäni siitä, kuinka tärkeää markkinoinnissa ja urheilussa ovat tarina ja tunteet. Sillä hetkellä ymmärrän, että minussa on kaikki tarvittava onnistuakseni rahoittamaan urheiluni. Kyky koskettaa ihmisiä sekä tarina. Ja kyllä, uusilla renkailla lähdin kohti seuraavaa leiriä Tehosekoittimen kanssa hoilaten Asfaltti polttaa-biisiä. 

Tosin kaikki neuvottelut eivät ole sujuneet sittemmin yhtä sydämellisissä merkeissä, mutta niistä toisessa tarinassa.

Taidan lähettää sille miehelle muuten kukkia!

Hanna