Uskon, että elokuvan päähenkilöön pystyy samaistumaan monet
urheilijat, yrittäjät, johtajat ja valmentajat. Monet ihmiset, joilla on
tavoite, unelma tai hullu idea. Tavoitteellinen tekeminen ja vauhti ja
suorittaminen imevät niin mukaansa, että oikeastaan kaikki muu sijoittuu
hopealle. Tiedätkö sinä sen tunteen, kun lähettelet kortteja maailmalta ja
rinnassa kiristää, koska et ole nähnyt kuukausiin rakasta kummitytärtäsi,
vaikka viimeksi lupasit, että pian nähdään. Tai kun lapsesi on jo nukkumassa
tullessasi kotiin, vaikka lupasit lukea iltasadun – oli pakko vielä jäädä
palaveriin. Tai kun saavut reissusta ja ystäväsi kysyessä mistä tulet, on
tarkistettava passista viimeinen leima. Lopulta, et ole ihan varma, oletko
saapumassa vai lähdössä, menossa vai tulossa. Olet jossakin siinä välissä.
Moni urheilija matkustaa noin puolet vuodesta, viettää siis sievoisen
summan aikaansa leireillä ja kisareissuilla. Urheilijana minulla oli aikoja,
jolloin vain käväisin kotona lähinnä pesemässä pyykit ja avaamassa laskut.
Joinakin kuukausina kotona vietettyjen öiden määrä mahtui yhden käden sormiin. Pahimmillaan
auton perässä tai eteisen lattialla saattoi olla kolmen eri reissun vermeet. Tässä
kohtaa tajuan, kuinka onnekas olen siinä, että ystävät ja perheeni ovat kestäneet
oman vouhkaamiseni. Suurin osa vastaa edelleen puhelimeen ja on jaksanut sovitella
kalentereita yhteen vuosien ajan, jotta ehtisimme tavata – siinä jossakin
välissä.
Minulle yksi vaikeimmista asioista, joita urheilun kautta
olen joutunut opettelemaan, on itsekkyys. Pohdin moneen otteeseen, missä menee
hyvän ja huonon itsekkyyden raja. Milloin voin vielä hyvällä omalla tunnolla tehdä
päätöksen ja nukkua yöni hyvin? Tai milloin olen harmaalla alueella, mutta
pystyn vielä tyynnyttämään huonon oman tuntoni vetoamalla lauseeseen: I gotta
go - go, go. Lause on peräisin vessapaperimainoksesta. Samalla tavalla minä
perustelin menemisiäni. I gotta go! Eihän vessahätäkään kysele.
Lopulta on kaksi vaihtoehtoa. Joko ympäristö mukautuu tapaan
toimia tai sitten ei. Käytännössä siis ihmiset ”kapellimestareiden” ympärillä
antavat hiljaisen siunauksensa asialle ja hyväksyvät heidän tapansa sooloilla. Ne
ihmiset ymmärtävät sen valtavan poltteen, joka ajaa matkaan.
Sitten on myös niitä ihmisiä, jotka eivät ymmärrä. Mutta
toisaalta miksi pitäisi? Ja juurikin se tekee monista elämäntavoista
yksinäisiä. Jotkut elämäntavat saavat kapellimestarin erakoitumaan. Todellisuus
omassa kuplassa saattaa olla valovuoden päässä läheisen elämästä ja samaa
kieltä on vaikea löytää. Puhutte suomea, mutta se kuulostaa lähinnä heprealta.
Ei vain kuule tai ymmärrä sanoja. Ymmärsitkö, mistä puhuin?
Ymmärrän hyvin sooloiluun päätyneitä maailmanvalloittajia,
sillä elämäntapa pahimmassa tapauksessa eristää kapellimestarin orkesteristaan
kotona. Elämäntapa saattaa pitää etäällä arjen ainutlaatuisista hetkistä,
jolloin haluaisi olla läsnä - mukana kokemassa ja jakamassa - esimerkiksi
lapsen ensiaskeleita, ystävän järjestämää kokkaushetkeä tai kumppanin surua. Tie
vain vie. Itsellenikin on ollut helpompi olla urheilijana yksin tai siis niin
pirun muodikkaasti sanottuna sinkku. Ei tarvitse odotuttaa ketään. Luvata asioita,
joita kuitenkaan ei pystyisi pitämään. Eikä tarvitse tuntea syyllisyyttä
hetkistä, kun joutuu kertomaan tärkeälle ihmiselle, että hän on tärkeämpi kuin
mikään muu maailmassa, mutta teot puhuvat jotakin aivan muuta kieltä.
Maailmanvalloituksessa on puolensa, niin myös sooloilussa. Voiko
näistä aineksista rakentaa jonkun tasapainoisen kokonaisuuden? Miten se
käytännössä tapahtuu? Any ideas?
Sunnuntaina on muuten Äitienpäivä! Äidit ovat ihania! Mitäkö ajattelin
antaa lahjaksi? Päätin olla läsnä. Ilman vouhotusta.
Rutistuksin,
Hanna