Muistan, kuinka kolmisen vuotta sitten kerroin entiselle
esimiehelleni, että aion mennä Rioon joka tapauksessa. Ajattelin, että minulla
on kisalippu koneeseen ampumaurheilijana. Olin visusti päättänyt
meneväni sinne. Aina asiat eivät mene niin kuin suunnittelee, joten ironisesti
löydän itseni asumasta Jätkäsaaresta olympialaisten aikaan Tyynenmerenkadun ja
Rionkadun kulmasta. Siinäpä aihe kirjoittaa projektin jälkeisistä ajatuksista
sekä lauseita luopumisesta.
On ensimmäiset viikot Helsingissä ja tuntuu hyvältä saada
rytmi muutaman sekavan kuukauden jälkeen Rio-projektin päätyttyä. Takki ja
tyttö ovat olleet tyhjiä. Ego on tehnyt kuolemaa. Mieli on huutanut, kuinka
minun pitää jatkaa ja itku on ollut herkässä. Tyynenmerenkatua on edustanut
seuraavat ajatukset. Normaali päivärytmi ja uusi kaupunki on tuonut toivottua
piristystä. Lisäksi ensimmäisenä palkkapäivänä huomasin miettiväni, että
niinpä, jotkut saavat tosiaan palkkansa siitäkin, mitä tekevät päivänsä aikana.
Aikamoinen oivallus kolmen ammattilaisvuoden jälkeen. Ja joinakin päivinä olen
ihmetellyt, että voiko elämää tosiaan elää näinkin helposti, käydä töissä ja vaikka
vain tavata kavereita. Tiedän, erikoisia – suorittajan – ajatuksen juoksuja.
Tapaan ystäväni kahvilla. Olen tutustunut häneen kymmenisen
vuotta sitten ja muistan, miten ihailin hänen intohimoaan työhön, jota hän teki.
Hän oli perfektionisti ja on sitä edelleen. Nyt kuitenkin aika on tehnyt
tehtävänsä ja tasapaino on alkanut horjua. Hän kertoo, kuinka ei saa nukuttua
ja henkeä ahdistaa töissä. Hänellä on liian kiire, jotta hän ehtisi käymään
vessassa. Mieleeni palautuu hetkiä menneeltä kaudelta, sillä välimatka Rion
koneeseen tuntuu liian pitkältä, en ollut kehittynyt niin nopeasti kuin olisi
ollut tarve, jotta unelmani toteutuisi kisalipun muodossa. Lohduttaakseni häntä
kerron viime talvisista rytmihäiriöistäni ja siitä, kuinka opin laukaisemaan ahdistuksen
hengittämisen kautta. Sitten suustani tulee lause: se ahdistus loppui, kun
lopetin sen koko p####n. Molemmat katsomme hiljaa toisiimme. Mietimme
tahoillamme, mitä sanoin. Juttu jatkuu ja vartin päästä kysyn häneltä, että
sanoinko lopettaneeni ampumisen. Hän oli pohtinut samaa, mutta ei ollut
uskaltanut kysyä, sillä sitä ennen olin vain kertonut miettiväni suuntaani.
Olemme molemmat aidosti hämillämme. Ymmärrän, että olen tullut uuden äärelle.
Huomaan, että uusille ihmisille minun on kohtuullisen helppo
todeta, kuinka Rio-projektini tuli päätökseen ja nyt olen töissä
Ampumaurheiluliitossa, mutta tuttujen ihmisten kanssa päätöksen kertominen ei
olekaan niin helppoa. Kierrän ja kaarran, en saa sanotuksi sanoja. Päätös
tuntuu edelleen liian suurelta ottaakseni siitä vastuun. Päättääkseni jotain,
minkä eteen olen tehnyt 2/3 elämästäni työtä, tavalla jos toisella ja toisaalta
myöntääkseni, etten päässyt maaliin asti. En tavalla, joka vain urheilussa on
hyväksyttävää. Päästen tavoitteeseen.
Tapaan ystäväni ja hänen kavereitaan illallisen merkeissä ja
kerrottuani, että olen lopettanut urheilun, eräs heistä kysyy, että miksi.
Vastaan, etten oikein enää nauttinut siitä. Hän toteaa, että no se kuulostaa
melko pätevältä syyltä. Illallisen jälkeen jään pohtimaan, onko se kuitenkaan riittävä
syy.
Käyn hieronnassa Helsingissä ja vieras hieroja kysyy, että
harrastanko urheilua. Vastaan, että olen entinen ammattiurheilija - noin viisi
kiloa sitten. Hän toteaa, että, aa, ymmärrän. Hän ei jatka keskustelua ja minä
olen siitä kiitollinen.
Alkaa olympialaiset, en pysty aluksi katsomaan niitä
telkkarista ja eräänä aamuna bussissa istuessani matkalla töihin kuuntelen
biisilistaa, jota minun oli tapana kuunnella kisa-aamuisin. Sen nimi on Kipinän
hetki. Muistan tunteen, jossa sekoittuvat sekä adrenaliini ja olo, joka muistuttaa
lentämistä ja toisaalta silkkaa kauhua ja ahdistusta. Tajuan, miten ikävä minulla
on jännityksen tuomaa kihelmöintiä ja kyyneleet kirpoavat silmiini. Laitan
aurinkolasit päähän, annan kyynelten virrata ja myönnän itselleni, miten paljon
minua harmittaa, etten päässyt Rioon. Lähetän viestin valmentajalleni ja kysyn
kultaako aika muistoja? Palautan mieleeni ne kerrat, kun ennen kisaa haluat
poistua, sillä tunnetila on niin karmiva tai kun hyvin menneen kisan jälkeen
ensimmäinen lauseeni valmentajalle on seuraava: hyi v####, mikä olo, en halua
tuonne enää koskaan. Se helpottaa hieman.
Saan kutsun Urheiluakatemian kautta tilaisuuteen, joka on
tarkoitettu urheilunsa päättäneelle urheilijalle, valmentajille jne. Ilmoittautuessani
pitää kertoa, missä ”roolissa” tulet osallistumaan. Valitsen kohdan entinen
urheilija ja se on vaikeaa. Huomaan ajattelevani, että, no, se on alku ja painan
nappulaa. Ja toisaalta totean, että luopumista on jo harjoiteltu niin isän,
varamummon kuin valmentajankin kuoleman kanssa, että enköhän selviä tästäkin.
Täten toivotan uuden alun, syksyn ja sen tarjoamat kujeet
tervetulleiksi. Ja kyllä, elämä saa olla helppoakin!
With peace and love,
Hanna
