Asfaltti polttaa

Tässä kyltti, joka on omistettu kaikille urheilijoille, jotka päättävät toimia oman urheilu-uransa managereina. Onni oli se, etten tästä positiivisesta lähtölaukauksesta johtuen ymmärtänyt, miten ihon alle se voi myös mennä. Totta puhuen en ehkä olisi edes uskaltanut yrittää.

Haluatteko kuulla ensimmäisestä kumppanuusneuvottelustani? Se oli, hmm, miten sen sanoisin? Uraauurtava! Ja se oli muuten suoraan kuin markkinointiguru Jari Parantaisen luennolta, jossa kannustettiin ensin myymään ja sitten vasta kehittämään.

 

On kevät 2013. Päätös ammattilaisuudesta on alkanut kääntyä teoiksi, rustattuani itseni tutisevin jaloin TE-keskuksessa työttömäksi työnhakijaksi. 

Tapani mukaan olen myöhässä vaihdattamassa renkaita. Tajuan, että sakkoraja ollaan jo ylitetty ja ensi viikolla pitäisi lähteä rullaamaan kohti maajoukkueleiriä. On perjantai.

Soitan Rengasklinikalle ja ääni puhelimessa sanoo, että jos tulet äkkiä, vaihdan vielä sun renkaat. Ihmettelen muutoinkin suomalaisesta asiakaspalvelusta poikkeavaa toimintaa – hyvällä tavalla. Sanon, että tulen sukkana. Ääni puhelimessa naurahtaa.

Saavuttuani Lagunani kera RengasCenterille mies sanoo, että onpa ihana nähdä sinut. Ihmettelen lisää. En ole koskaan tavannut kyseistä herraa. Vastaan kuitenkin, että tunne on molemminpuolinen ja todellakin tarkoitan sitä. Yhtä kaikki. Operaatio alkaa. Pöräytän auton helpottuneena sisään, mutta huomaan, ettei mitään tapahdu. Renkaanvaihtaja kiertelee autoa ja katselee tuomiani renkaita. Hän toteaa, ettei niitä voisi enää laittaa alle. Nekin ovat sakotettavassa kunnossa. Tunnen vihlaisun oikean kylkiluuni alapuolella. Huomaan toteavani, että minun päästävä ensi viikolla leirille ja lisään hiljaisemmalla äänellä, ettei rahaa ole nyt uusia renkaita. Huomaan hänen kysyvän katseensa. Hän ehdottaa, että jos kävisit ensi viikon reissun riskillä, josko rahaa olisi sitten enemmän. Totean, että rahaa ei vielä silloinkaan ole enempää.

Sitten en oikeastaan tiedä mitä tapahtuu, mutta alan vain puhua. Työni LiikUlla on loppulauluja vaille valmis ja sen jälkeen olen työtön. Haluan olla ammattiurheilija Suomessa ja että maailmalla pärjääminen vaatisi kokopäiväisen panostuksen urheiluun. Miehen silmiin nousevat kyyneleet. Häkellyn. Aikuinen, iso, raavas mies, maailman miehekkäimmässä ammatissa, liikuttuu. Onnekseni hän alkaa puhua. Hän on rakastanut pikkupoikana jääkiekkoa ja seuraavaksi kuulen kaikki ne totuudet, jotka normaalisti kerrotaan baaritiskillä muutaman tuopin jälkeen. Kuinka hän olisi Selänteen, Kurrin ja Koivun pelikaveri, jos olisi ollut mahdollisuus. Kiitän luojaa hiljaa mielessäni päätöksestäni, sillä minä en joutuisi käyttämään tuota selitystä. Minä ainakin yrittäisin tehdä siitä mahdollista. Ai mitenkö? No tuolla hetkellä se oli vielä hiukan epäselvää, mutta asioilla on tapana järjestyä. Ainakin niiden miljoonan tavoitteita koskeneen kirjan mukaan, jotka olin kevään aikana kahlannut läpi.

Yhtä kaikki – kun miehen tarina loppuu – hän halaa minua ja lupaa esitellä asiani raapustamani esitteen kera johtajalla ja vaikka johtaja ei suostuisi yhteistyöhön, hän sponsoroisi minua henkilökohtaisesti. Halaamme ennen kuin lähden. Katson auton ikkunasta, kuinka hän sulkee hallin ovia, silmissään surua. Radiosta kuuluu Cheekin biisin sanat: onnen kyyneleet, takin kaulukseen, kuin tähti taivaalleen, putoaa. Yhdyn laulun sanoihin sekä kyynelvirtaan. Samassa hetkessä muistan silloisen FC TPS:n toimitusjohtaja Petri Jakosen mouhoamisen Tepsillä työskennellessäni siitä, kuinka tärkeää markkinoinnissa ja urheilussa ovat tarina ja tunteet. Sillä hetkellä ymmärrän, että minussa on kaikki tarvittava onnistuakseni rahoittamaan urheiluni. Kyky koskettaa ihmisiä sekä tarina. Ja kyllä, uusilla renkailla lähdin kohti seuraavaa leiriä Tehosekoittimen kanssa hoilaten Asfaltti polttaa-biisiä. 

Tosin kaikki neuvottelut eivät ole sujuneet sittemmin yhtä sydämellisissä merkeissä, mutta niistä toisessa tarinassa.

Taidan lähettää sille miehelle muuten kukkia!

Hanna

Unelmien partaalla

Tänään olin oikeassa paikassa, oikeaa aikaan, oikeassa seurassa. Se tunne on ihana. Pääsin osallistumaan Creativity Business Campiin Turun Logomossa. Kuulin mielenkiintoisia puheenvuoroja, jotka olivat täynnä unelmien toteuttamista, oman sisäisen äänen seuraamista, intohimoa ja tunteita. Paatokseen ja kiihkoon asti. Luojalle kiitos siitä! Näitä Suomi tarvitsee N Y T!

Puheenvuorot aloitti Maisa Romanainen, VR:n johtaja. Nainen, joka kielitaidottomana kolmekymppisenä muutti Venäjälle perustamaan Stockmannin myymälää. Siinä hän istuu ja vaikuttaa niin maanläheiseltä. Huomaan ajattelevani, miten hän voi olla noin normaali ja rauhallinen. Vaikeiden kysymysten tullessa, hänen sykkeensä kuitenkin kiihtyy. Huomaan sen siitä, että hänen on hengitettävä hieman syvempään. Rintakehä liikkuu enemmän. Tajuan, että huomioni ovat hassuja, mutta minulle ne tekevät hänestä ihmisen. Ja toisaalta, urheilijana olen tottunut huomioimaan kehon reaktioita varmastikin enemmän kuin normaalit ihmiset.

Seuraavana vuorossa on leiritulet – loistava tapa – päästä keskustelemaan ventovieraiden ihmisten kanssa. Nuotion äärellä sekä yrittäjä, opettaja, opiskelija ja työtön urheilija (luetaan: minä) keskustelevat aiheesta uudenlainen oppiminen. Yhteinen asia, mutta kymmenen toisilleen vierasta ihmistä. Siinä jaamme ajatuksia avoimesti ja keskustelemme tulevaisuuden näkymistä tällä saralla. Juttu jatkuisi, sillä aihe on minusta äärettömän kiehtova, mutta on siirryttävä seuraavaan alkavaan puheenvuoroon.

Askeltaessani käytävää pitkin tapaan tutun näköisen punaisen käkkäräpään. Hän on Kata Koskinen. Hetken mielijohteesta minun on kerrottava hänelle, miten merkityksellistä hänen työnsä on. Edellisestä kohtaamisestamme on lähes neljä vuotta. 

Kertaan hänelle, kuinka olin Katankontin Aarrekartta-kurssilla. Muistan, kuinka ajoin silloin Salon pimeimpään nurkkaukseen, Mathildedahliin, märkien hiutaleiden sulaessa auton ikkunaan. Sää alleviivasi tunnelmaani, olin kuoleman väsynyt. Isäni hautajaisista oli kulunut kaksi viikkoa. Olin pyörinyt töissä (LiikUn markkinointipäällikkönä) kuin puolukka ämpärissä ilman keskittymiskyvyn ripettäkään ja ollut varma, että en selviä tästä. Suru oli musertava. Tuntui, että aurinko joka laskeutui lokakuussa, ei nousisi enää ikinä. Puolessa välissä matkaa ystäväni soitti ja kerroin hänelle, mihin olin menossa. Totesin vielä, että mitäköhän v##### mahdan sielläkin tehdä. Ajoin kuitenkin pihaan. Katan alustettua unelmia, niiden merkitystä ja Aarrekartan tekemistä, sain keskityttyä hetken leikkaamaan kuvia lehdistä ja liimaamaan niitä paperille. Urheilijana kun on tottunut tekemään asioita, niin, että osittain asiaan kuuluvat veri, hiki ja kyyneleet, niin yhtäkkiä lehtien leikkaaminen ja kuvien liimaaminen paperille tuntui jokseenkin lapselliselta, mutta tuolloin se tuntui myös lapsellisen hyvältä. Yhtä kaikki lähden kotiin kainalossani kartta, jopa toiveikkaampana. Kata sanoi, että nimetkää se sen mukaan, että se herättää tunteita. Ensimmäisen karttani nimeksi tuli Isälle.

Olen päivitellyt sopivan hetken tullen karttaani, joten minulle se jäi pysyväksi työkaluksi ja lisäksi olen jakanut asiaa eteenpäin ystävilleni. Kerron hänelle lisäksi, kuinka työskentely jäi tekemään työtä minussa ja että keväällä 2013 hyppäsinkin tummaan veteen. Pää edellä. Totean samaan hengen vetoon, että hyppykouluni päättyi maaliskuussa, ilman Rio-korttia ja nyt on pohdinnan aika koskien seuraavaa suuntaa. 

Unelmien kuriirit: Katankonttien Kata Koskinen, Andre Noel Chaker ja mää. Yhteisiä nimittäviä tekijöitä lienenvät intohimo, ilo ja toisten auttaminen.

Turistellessamme André Noel Chaker tulee ja halaa kysyen: ”aiotko tulla kuuntelemaan luentoani”. Vastaan, että totta kai (Andrén esitys oli syy siihen, että ylipäänsä menin tänään Logomoon), jolloin hän toteaa, että se alkaa minuutin päästä. Pitkäsmäiseen tyyliin kysyn, että mitä ihmettä sitten teet vielä täällä. 

Andre: ”lavahan on tuossa ja minä olen valmis”. Kysyn, miltä tuntuu. Loistavalta, hän vastaa. Arvostan hänen vuoren varmaa habitustaan ja itsevarmuutta, joka hänestä tuolla hetkellä huokuu. Tiedän, että kisahetkeä ennen ainakin itselläni jännitys on toisinaan niin valtava, että siitä on mahdoton nauttia. Huikkaan, että nauti! Ja hän nauttii.

Sen näkee kaikesta. Ilmeistä, eleistä, tavasta, jolla hän välittää tarinoidensa kautta tunteen ja käyttää koko lavan, ei pelkästään henkisestä vaan myös fyysisesti. Hän pystyy maalaamaan elävän mielikuvan ihanan vaimonsa, Hannan, sukulaisesta joka piti häntä pelkkänä gigolona. Siinä lavalla - se sama mies – pelkkä gigolo - joka tarvittiin kirjoittamaan kirjat Suomesta ihmemaana ja pukemaan Joulupukkimme tarina sanoiksi, laulattaa nyt 600 ihmistä J.Karjalaisen tahtiin kädet toistensa olkapäillä. Ehkä mummeli sparrasi Andréeta rakkaudella. Tai sitten epäili aivan turhaan. Mene ja tiedä – rauha hänen sielulleen joka tapauksessa. Ja yläkertaan kiitos, Andrén kaltaisista ihmisistä.

Seuraavaksi Anna Soraisen haastatteluun istuu Supercell. Yritys, joka nousi start-upista maailman tuottavimmaksi mobiilipeliyritykseksi. Ilkka Paananen istuu nojaten kyynärpäillä reisiinsä. Se saa minut ajattelemaan, ettei hänen ainakaan tarvitse päteä. Toisaalta, miksi tarvitsisikaan? Mies, joka kertoo, että heidän markkinointibudjettinsa oli viime vuonna 400 000 000 €. Kyllä, laskin nollat kirjoitettuani. Paras neuvo urheilijan kokemuksellani on se, että hän kehottaa juhlimaan niin epäonnistumista sekä onnistumisesta. Tällöin poistuu paine epäonnistumiselta, ja luonnollisesti jää tilaa oppimiselle. Soraisen kysymys menestyksestä paljastaa Paanasen arvomaailman – hyvällä tavalla. Hänelle menestys on sitä, että kun vaikka kävelee töistä kotiin, on tyytyväinen. Soraisen ilme paljastaa arvostuksen määrän.

Viimeisiä Madventuresin pojille esitettyjä kysymyksiä en kuule. Huomaan, kuinka silmäni menevät viiruiksi, niin käy aina, kun oikein tosissani mietin jotakin. Aivoni työskentelevät vimmatusti ja ideat syntyvät veressäni virtaavasta hapesta. 

Tänään pystyin samaistumaan jokaiseen tarinaan unelmista, hullusta uskosta asiaansa, kovasta työn tekemisestä ja epämukavuus alueella pulikoimisesta – enkä nyt puhu avantouinnista. Koin saavani vastauksen tälle kolmevuotiselle projektilleni, vaikka en maaliin asti päässytkään. Minulla on kokemus matkasta. Siitä tunteesta, kun ponnahduslaudalle astelee, ponnistaa vauhtia. Miettii kerran vielä, että uskallanko ja seuraava ajatus on vedessä, että minä uskalsin! JESH! Ja se on ainutlaatuista – oli loppu tulema, mikä tahansa. Tiedätkö miksi? Koska seuraavalla kerralla hyppäys ei jännitä enää yhtä paljon.

Aloitin tosiaan blogin riemuissani vuonna 2014, mutta äkkiä totesin itsekseni, että en uskalla kirjoittaa kokemiani asioita, ajatuksia ja tunteita julkisesti. Miksikö? Siksi, että asioiden kertominen rehellisesti, avoimesti, siis minun tavallani, ei aina ole a) helppoa ja b) muiden ihmisten mielestä toivottavaa. Siksi. Tänään ymmärsin, että niin yksin kuin hullut yrittäjät, myös urheilijat ovat. Lupaan siis parantaa tapani ja täten kantaa korteni kekoon. Jos tästä matkasta on yhdellekään apua, olen voittanut – toisen kerran!

Yhtä kaikki, viimeisestä esityksestä, Madventuresin Rikun ja Tunnan säestyksellä, kirjoitan muistivihkooni intohimo, intensiteetti ja intuitio. 

Totean hurmioituneena tunnelmista, että riittää tältä päivältä.

Sydämellä, Hanna

http://www.logomo.fi/fi/byra/ajankohtaista/creative-business-camp/