Unelmien partaalla

Tänään olin oikeassa paikassa, oikeaa aikaan, oikeassa seurassa. Se tunne on ihana. Pääsin osallistumaan Creativity Business Campiin Turun Logomossa. Kuulin mielenkiintoisia puheenvuoroja, jotka olivat täynnä unelmien toteuttamista, oman sisäisen äänen seuraamista, intohimoa ja tunteita. Paatokseen ja kiihkoon asti. Luojalle kiitos siitä! Näitä Suomi tarvitsee N Y T!

Puheenvuorot aloitti Maisa Romanainen, VR:n johtaja. Nainen, joka kielitaidottomana kolmekymppisenä muutti Venäjälle perustamaan Stockmannin myymälää. Siinä hän istuu ja vaikuttaa niin maanläheiseltä. Huomaan ajattelevani, miten hän voi olla noin normaali ja rauhallinen. Vaikeiden kysymysten tullessa, hänen sykkeensä kuitenkin kiihtyy. Huomaan sen siitä, että hänen on hengitettävä hieman syvempään. Rintakehä liikkuu enemmän. Tajuan, että huomioni ovat hassuja, mutta minulle ne tekevät hänestä ihmisen. Ja toisaalta, urheilijana olen tottunut huomioimaan kehon reaktioita varmastikin enemmän kuin normaalit ihmiset.

Seuraavana vuorossa on leiritulet – loistava tapa – päästä keskustelemaan ventovieraiden ihmisten kanssa. Nuotion äärellä sekä yrittäjä, opettaja, opiskelija ja työtön urheilija (luetaan: minä) keskustelevat aiheesta uudenlainen oppiminen. Yhteinen asia, mutta kymmenen toisilleen vierasta ihmistä. Siinä jaamme ajatuksia avoimesti ja keskustelemme tulevaisuuden näkymistä tällä saralla. Juttu jatkuisi, sillä aihe on minusta äärettömän kiehtova, mutta on siirryttävä seuraavaan alkavaan puheenvuoroon.

Askeltaessani käytävää pitkin tapaan tutun näköisen punaisen käkkäräpään. Hän on Kata Koskinen. Hetken mielijohteesta minun on kerrottava hänelle, miten merkityksellistä hänen työnsä on. Edellisestä kohtaamisestamme on lähes neljä vuotta. 

Kertaan hänelle, kuinka olin Katankontin Aarrekartta-kurssilla. Muistan, kuinka ajoin silloin Salon pimeimpään nurkkaukseen, Mathildedahliin, märkien hiutaleiden sulaessa auton ikkunaan. Sää alleviivasi tunnelmaani, olin kuoleman väsynyt. Isäni hautajaisista oli kulunut kaksi viikkoa. Olin pyörinyt töissä (LiikUn markkinointipäällikkönä) kuin puolukka ämpärissä ilman keskittymiskyvyn ripettäkään ja ollut varma, että en selviä tästä. Suru oli musertava. Tuntui, että aurinko joka laskeutui lokakuussa, ei nousisi enää ikinä. Puolessa välissä matkaa ystäväni soitti ja kerroin hänelle, mihin olin menossa. Totesin vielä, että mitäköhän v##### mahdan sielläkin tehdä. Ajoin kuitenkin pihaan. Katan alustettua unelmia, niiden merkitystä ja Aarrekartan tekemistä, sain keskityttyä hetken leikkaamaan kuvia lehdistä ja liimaamaan niitä paperille. Urheilijana kun on tottunut tekemään asioita, niin, että osittain asiaan kuuluvat veri, hiki ja kyyneleet, niin yhtäkkiä lehtien leikkaaminen ja kuvien liimaaminen paperille tuntui jokseenkin lapselliselta, mutta tuolloin se tuntui myös lapsellisen hyvältä. Yhtä kaikki lähden kotiin kainalossani kartta, jopa toiveikkaampana. Kata sanoi, että nimetkää se sen mukaan, että se herättää tunteita. Ensimmäisen karttani nimeksi tuli Isälle.

Olen päivitellyt sopivan hetken tullen karttaani, joten minulle se jäi pysyväksi työkaluksi ja lisäksi olen jakanut asiaa eteenpäin ystävilleni. Kerron hänelle lisäksi, kuinka työskentely jäi tekemään työtä minussa ja että keväällä 2013 hyppäsinkin tummaan veteen. Pää edellä. Totean samaan hengen vetoon, että hyppykouluni päättyi maaliskuussa, ilman Rio-korttia ja nyt on pohdinnan aika koskien seuraavaa suuntaa. 

Unelmien kuriirit: Katankonttien Kata Koskinen, Andre Noel Chaker ja mää. Yhteisiä nimittäviä tekijöitä lienenvät intohimo, ilo ja toisten auttaminen.

Turistellessamme André Noel Chaker tulee ja halaa kysyen: ”aiotko tulla kuuntelemaan luentoani”. Vastaan, että totta kai (Andrén esitys oli syy siihen, että ylipäänsä menin tänään Logomoon), jolloin hän toteaa, että se alkaa minuutin päästä. Pitkäsmäiseen tyyliin kysyn, että mitä ihmettä sitten teet vielä täällä. 

Andre: ”lavahan on tuossa ja minä olen valmis”. Kysyn, miltä tuntuu. Loistavalta, hän vastaa. Arvostan hänen vuoren varmaa habitustaan ja itsevarmuutta, joka hänestä tuolla hetkellä huokuu. Tiedän, että kisahetkeä ennen ainakin itselläni jännitys on toisinaan niin valtava, että siitä on mahdoton nauttia. Huikkaan, että nauti! Ja hän nauttii.

Sen näkee kaikesta. Ilmeistä, eleistä, tavasta, jolla hän välittää tarinoidensa kautta tunteen ja käyttää koko lavan, ei pelkästään henkisestä vaan myös fyysisesti. Hän pystyy maalaamaan elävän mielikuvan ihanan vaimonsa, Hannan, sukulaisesta joka piti häntä pelkkänä gigolona. Siinä lavalla - se sama mies – pelkkä gigolo - joka tarvittiin kirjoittamaan kirjat Suomesta ihmemaana ja pukemaan Joulupukkimme tarina sanoiksi, laulattaa nyt 600 ihmistä J.Karjalaisen tahtiin kädet toistensa olkapäillä. Ehkä mummeli sparrasi Andréeta rakkaudella. Tai sitten epäili aivan turhaan. Mene ja tiedä – rauha hänen sielulleen joka tapauksessa. Ja yläkertaan kiitos, Andrén kaltaisista ihmisistä.

Seuraavaksi Anna Soraisen haastatteluun istuu Supercell. Yritys, joka nousi start-upista maailman tuottavimmaksi mobiilipeliyritykseksi. Ilkka Paananen istuu nojaten kyynärpäillä reisiinsä. Se saa minut ajattelemaan, ettei hänen ainakaan tarvitse päteä. Toisaalta, miksi tarvitsisikaan? Mies, joka kertoo, että heidän markkinointibudjettinsa oli viime vuonna 400 000 000 €. Kyllä, laskin nollat kirjoitettuani. Paras neuvo urheilijan kokemuksellani on se, että hän kehottaa juhlimaan niin epäonnistumista sekä onnistumisesta. Tällöin poistuu paine epäonnistumiselta, ja luonnollisesti jää tilaa oppimiselle. Soraisen kysymys menestyksestä paljastaa Paanasen arvomaailman – hyvällä tavalla. Hänelle menestys on sitä, että kun vaikka kävelee töistä kotiin, on tyytyväinen. Soraisen ilme paljastaa arvostuksen määrän.

Viimeisiä Madventuresin pojille esitettyjä kysymyksiä en kuule. Huomaan, kuinka silmäni menevät viiruiksi, niin käy aina, kun oikein tosissani mietin jotakin. Aivoni työskentelevät vimmatusti ja ideat syntyvät veressäni virtaavasta hapesta. 

Tänään pystyin samaistumaan jokaiseen tarinaan unelmista, hullusta uskosta asiaansa, kovasta työn tekemisestä ja epämukavuus alueella pulikoimisesta – enkä nyt puhu avantouinnista. Koin saavani vastauksen tälle kolmevuotiselle projektilleni, vaikka en maaliin asti päässytkään. Minulla on kokemus matkasta. Siitä tunteesta, kun ponnahduslaudalle astelee, ponnistaa vauhtia. Miettii kerran vielä, että uskallanko ja seuraava ajatus on vedessä, että minä uskalsin! JESH! Ja se on ainutlaatuista – oli loppu tulema, mikä tahansa. Tiedätkö miksi? Koska seuraavalla kerralla hyppäys ei jännitä enää yhtä paljon.

Aloitin tosiaan blogin riemuissani vuonna 2014, mutta äkkiä totesin itsekseni, että en uskalla kirjoittaa kokemiani asioita, ajatuksia ja tunteita julkisesti. Miksikö? Siksi, että asioiden kertominen rehellisesti, avoimesti, siis minun tavallani, ei aina ole a) helppoa ja b) muiden ihmisten mielestä toivottavaa. Siksi. Tänään ymmärsin, että niin yksin kuin hullut yrittäjät, myös urheilijat ovat. Lupaan siis parantaa tapani ja täten kantaa korteni kekoon. Jos tästä matkasta on yhdellekään apua, olen voittanut – toisen kerran!

Yhtä kaikki, viimeisestä esityksestä, Madventuresin Rikun ja Tunnan säestyksellä, kirjoitan muistivihkooni intohimo, intensiteetti ja intuitio. 

Totean hurmioituneena tunnelmista, että riittää tältä päivältä.

Sydämellä, Hanna

http://www.logomo.fi/fi/byra/ajankohtaista/creative-business-camp/