Asfaltti polttaa

Tässä kyltti, joka on omistettu kaikille urheilijoille, jotka päättävät toimia oman urheilu-uransa managereina. Onni oli se, etten tästä positiivisesta lähtölaukauksesta johtuen ymmärtänyt, miten ihon alle se voi myös mennä. Totta puhuen en ehkä olisi edes uskaltanut yrittää.

Haluatteko kuulla ensimmäisestä kumppanuusneuvottelustani? Se oli, hmm, miten sen sanoisin? Uraauurtava! Ja se oli muuten suoraan kuin markkinointiguru Jari Parantaisen luennolta, jossa kannustettiin ensin myymään ja sitten vasta kehittämään.

 

On kevät 2013. Päätös ammattilaisuudesta on alkanut kääntyä teoiksi, rustattuani itseni tutisevin jaloin TE-keskuksessa työttömäksi työnhakijaksi. 

Tapani mukaan olen myöhässä vaihdattamassa renkaita. Tajuan, että sakkoraja ollaan jo ylitetty ja ensi viikolla pitäisi lähteä rullaamaan kohti maajoukkueleiriä. On perjantai.

Soitan Rengasklinikalle ja ääni puhelimessa sanoo, että jos tulet äkkiä, vaihdan vielä sun renkaat. Ihmettelen muutoinkin suomalaisesta asiakaspalvelusta poikkeavaa toimintaa – hyvällä tavalla. Sanon, että tulen sukkana. Ääni puhelimessa naurahtaa.

Saavuttuani Lagunani kera RengasCenterille mies sanoo, että onpa ihana nähdä sinut. Ihmettelen lisää. En ole koskaan tavannut kyseistä herraa. Vastaan kuitenkin, että tunne on molemminpuolinen ja todellakin tarkoitan sitä. Yhtä kaikki. Operaatio alkaa. Pöräytän auton helpottuneena sisään, mutta huomaan, ettei mitään tapahdu. Renkaanvaihtaja kiertelee autoa ja katselee tuomiani renkaita. Hän toteaa, ettei niitä voisi enää laittaa alle. Nekin ovat sakotettavassa kunnossa. Tunnen vihlaisun oikean kylkiluuni alapuolella. Huomaan toteavani, että minun päästävä ensi viikolla leirille ja lisään hiljaisemmalla äänellä, ettei rahaa ole nyt uusia renkaita. Huomaan hänen kysyvän katseensa. Hän ehdottaa, että jos kävisit ensi viikon reissun riskillä, josko rahaa olisi sitten enemmän. Totean, että rahaa ei vielä silloinkaan ole enempää.

Sitten en oikeastaan tiedä mitä tapahtuu, mutta alan vain puhua. Työni LiikUlla on loppulauluja vaille valmis ja sen jälkeen olen työtön. Haluan olla ammattiurheilija Suomessa ja että maailmalla pärjääminen vaatisi kokopäiväisen panostuksen urheiluun. Miehen silmiin nousevat kyyneleet. Häkellyn. Aikuinen, iso, raavas mies, maailman miehekkäimmässä ammatissa, liikuttuu. Onnekseni hän alkaa puhua. Hän on rakastanut pikkupoikana jääkiekkoa ja seuraavaksi kuulen kaikki ne totuudet, jotka normaalisti kerrotaan baaritiskillä muutaman tuopin jälkeen. Kuinka hän olisi Selänteen, Kurrin ja Koivun pelikaveri, jos olisi ollut mahdollisuus. Kiitän luojaa hiljaa mielessäni päätöksestäni, sillä minä en joutuisi käyttämään tuota selitystä. Minä ainakin yrittäisin tehdä siitä mahdollista. Ai mitenkö? No tuolla hetkellä se oli vielä hiukan epäselvää, mutta asioilla on tapana järjestyä. Ainakin niiden miljoonan tavoitteita koskeneen kirjan mukaan, jotka olin kevään aikana kahlannut läpi.

Yhtä kaikki – kun miehen tarina loppuu – hän halaa minua ja lupaa esitellä asiani raapustamani esitteen kera johtajalla ja vaikka johtaja ei suostuisi yhteistyöhön, hän sponsoroisi minua henkilökohtaisesti. Halaamme ennen kuin lähden. Katson auton ikkunasta, kuinka hän sulkee hallin ovia, silmissään surua. Radiosta kuuluu Cheekin biisin sanat: onnen kyyneleet, takin kaulukseen, kuin tähti taivaalleen, putoaa. Yhdyn laulun sanoihin sekä kyynelvirtaan. Samassa hetkessä muistan silloisen FC TPS:n toimitusjohtaja Petri Jakosen mouhoamisen Tepsillä työskennellessäni siitä, kuinka tärkeää markkinoinnissa ja urheilussa ovat tarina ja tunteet. Sillä hetkellä ymmärrän, että minussa on kaikki tarvittava onnistuakseni rahoittamaan urheiluni. Kyky koskettaa ihmisiä sekä tarina. Ja kyllä, uusilla renkailla lähdin kohti seuraavaa leiriä Tehosekoittimen kanssa hoilaten Asfaltti polttaa-biisiä. 

Tosin kaikki neuvottelut eivät ole sujuneet sittemmin yhtä sydämellisissä merkeissä, mutta niistä toisessa tarinassa.

Taidan lähettää sille miehelle muuten kukkia!

Hanna