Valloittamassa maailmaa sooloillen

Tämän kortin olen saanut neljältä lapsuudenystävältäni, kun lähdin Kuortaneelle aikoinani urheilulukioon. He olivat rakkaimmat ystäväni ja laitoin kortin kehyksiin toivoen, että saisin pitää heidät ystävinäni aina. Nyt yhteistä maailman valloitusta on takana jo parikymmentä vuotta, välillä enemmän yhdessä kuin toisinaan, mutta koko ajan tietäen, että he ovat mukana - aina. Sydämessä.

Katsoin eilen elokuvaa nimeltään Sooloilua. Se kertoi yhden tarinan rakkaudesta. Tarinan kapellimestarista, joka suhailee ympäri maailmaa johtamassa erinäisiä orkesteriprojekteja. Siinä sivussa hän eroaa, rakastuu uuteen, saattaa naisen raskaaksi, pettää, eroaa ja päätyy etsimään itseään maailmalta, mutta palaa lopulta juurilleen. Kotiin. Perheensä luo.

Uskon, että elokuvan päähenkilöön pystyy samaistumaan monet urheilijat, yrittäjät, johtajat ja valmentajat. Monet ihmiset, joilla on tavoite, unelma tai hullu idea. Tavoitteellinen tekeminen ja vauhti ja suorittaminen imevät niin mukaansa, että oikeastaan kaikki muu sijoittuu hopealle. Tiedätkö sinä sen tunteen, kun lähettelet kortteja maailmalta ja rinnassa kiristää, koska et ole nähnyt kuukausiin rakasta kummitytärtäsi, vaikka viimeksi lupasit, että pian nähdään. Tai kun lapsesi on jo nukkumassa tullessasi kotiin, vaikka lupasit lukea iltasadun – oli pakko vielä jäädä palaveriin. Tai kun saavut reissusta ja ystäväsi kysyessä mistä tulet, on tarkistettava passista viimeinen leima. Lopulta, et ole ihan varma, oletko saapumassa vai lähdössä, menossa vai tulossa. Olet jossakin siinä välissä. 

Moni urheilija matkustaa noin puolet vuodesta, viettää siis sievoisen summan aikaansa leireillä ja kisareissuilla. Urheilijana minulla oli aikoja, jolloin vain käväisin kotona lähinnä pesemässä pyykit ja avaamassa laskut. Joinakin kuukausina kotona vietettyjen öiden määrä mahtui yhden käden sormiin. Pahimmillaan auton perässä tai eteisen lattialla saattoi olla kolmen eri reissun vermeet. Tässä kohtaa tajuan, kuinka onnekas olen siinä, että ystävät ja perheeni ovat kestäneet oman vouhkaamiseni. Suurin osa vastaa edelleen puhelimeen ja on jaksanut sovitella kalentereita yhteen vuosien ajan, jotta ehtisimme tavata – siinä jossakin välissä.

Minulle yksi vaikeimmista asioista, joita urheilun kautta olen joutunut opettelemaan, on itsekkyys. Pohdin moneen otteeseen, missä menee hyvän ja huonon itsekkyyden raja. Milloin voin vielä hyvällä omalla tunnolla tehdä päätöksen ja nukkua yöni hyvin? Tai milloin olen harmaalla alueella, mutta pystyn vielä tyynnyttämään huonon oman tuntoni vetoamalla lauseeseen: I gotta go - go, go. Lause on peräisin vessapaperimainoksesta. Samalla tavalla minä perustelin menemisiäni. I gotta go! Eihän vessahätäkään kysele.

Lopulta on kaksi vaihtoehtoa. Joko ympäristö mukautuu tapaan toimia tai sitten ei. Käytännössä siis ihmiset ”kapellimestareiden” ympärillä antavat hiljaisen siunauksensa asialle ja hyväksyvät heidän tapansa sooloilla. Ne ihmiset ymmärtävät sen valtavan poltteen, joka ajaa matkaan.

Sitten on myös niitä ihmisiä, jotka eivät ymmärrä. Mutta toisaalta miksi pitäisi? Ja juurikin se tekee monista elämäntavoista yksinäisiä. Jotkut elämäntavat saavat kapellimestarin erakoitumaan. Todellisuus omassa kuplassa saattaa olla valovuoden päässä läheisen elämästä ja samaa kieltä on vaikea löytää. Puhutte suomea, mutta se kuulostaa lähinnä heprealta. Ei vain kuule tai ymmärrä sanoja. Ymmärsitkö, mistä puhuin? 

Ymmärrän hyvin sooloiluun päätyneitä maailmanvalloittajia, sillä elämäntapa pahimmassa tapauksessa eristää kapellimestarin orkesteristaan kotona. Elämäntapa saattaa pitää etäällä arjen ainutlaatuisista hetkistä, jolloin haluaisi olla läsnä - mukana kokemassa ja jakamassa - esimerkiksi lapsen ensiaskeleita, ystävän järjestämää kokkaushetkeä tai kumppanin surua. Tie vain vie. Itsellenikin on ollut helpompi olla urheilijana yksin tai siis niin pirun muodikkaasti sanottuna sinkku. Ei tarvitse odotuttaa ketään. Luvata asioita, joita kuitenkaan ei pystyisi pitämään. Eikä tarvitse tuntea syyllisyyttä hetkistä, kun joutuu kertomaan tärkeälle ihmiselle, että hän on tärkeämpi kuin mikään muu maailmassa, mutta teot puhuvat jotakin aivan muuta kieltä. 

Maailmanvalloituksessa on puolensa, niin myös sooloilussa. Voiko näistä aineksista rakentaa jonkun tasapainoisen kokonaisuuden? Miten se käytännössä tapahtuu? Any ideas?

Sunnuntaina on muuten Äitienpäivä! Äidit ovat ihania! Mitäkö ajattelin antaa lahjaksi? Päätin olla läsnä. Ilman vouhotusta.

Rutistuksin,

Hanna